Kauratyynyjä karnevaaleihin

Ison murun koulussa järjestetään joka syksy syyskarnevaalit, joilla kerätään rahaa vanhempainyhdistykselle ja luokkien leirikoulukassoihin. Myyntipöydät notkuvat ihania leivonnaisia ja upeita käsitöitä. Viime vuonna laitoimme luokan äitien kanssa ompelukerhon pystyyn ja teimme nelisenkymmentä kauralla täytettyä pipipussia myyntiin. Kahta lukuunottamatta kaikki menivät kaupaksi ja tuotto oli upea. 

Tänä vuonna ei ompelukerhoa ehditty järjestää, joten tein itsekseni myyntipöytään muutaman kauratyynyn. Kauratyynyissä ja pipipusseissa on myyjäisten kannalta muutama kiitollinen seikka: Massatuotanto on helppoa, koska nämä valmistuvat hetkessä. Samalla saa tuhottua pienetkin jämäkankaat, ja kankaiden yhdistelyssä voi käyttää mielikuvista. Työmäärän ja saadun tuoton suhde on myös kohdallaan: ajankäyttöön nähden näistä voi pyytää ihan kohtuullisen hinnan verrattuna esim. villasukkiin.

Muutama huomio koulun myyjäisistä: 

• Vanhemmat, sukulaiset ja kummit haluavat yleensä tukea oman lapsensa luokkaa ja näin ollen markkinat "erikoistuotteille" ovat aika pienet. Niinpä monena vuonna peräkkäin ei kannata tehdä samaa tuotetta ainakaan suuria määriä.
• Leivonnaisista yksittäispakatut keksit, makeiset, kakkutikkarit jne. uppoavat lapsiin paikan päällä. Mitä houkuttelevamman näköisiä, sitä todennäköisempi on suosio. 
• Pullaa, piirakkaa ja muffinsia löytyy kysyntään nähden yleensä ihan liikaa joka pöydästä.
• Toiminnallisista jutuista erilaisilla koukuttavilla peleillä voi kerätä yllätävän paljon pikkurahaa.

Kauratyynyistä:

Näissä kauratyynyissä on pestävä päällinen, joka on tehty samalla tavalla kangasta lomittamalla kuin tyynyliinat (tosin pussi aukeaa vähän perustyynyliinaa keskemmältä). Tekstin printtasin tulostinkalvolle ja leikkasin mattoveitsellä irti. Sitten vaan tuputtelin kangasväriä kalvon läpi. Tähän inspiraatio on vuosien saatossa saatu Huippuhomman kautta. Kaurat ovat kauttaaltaan umpinaisessa sisäpussissa. Tässä tapauksessa sopiva määrä kauraa oli noin puolet pussin tilavuudesta. Viimeistelin kauratyynyt tikkauksella ja käyttöohjevyötteellä. 

 

Puolen vuoden tulikoe

Kirjoitin äsken selaimen osoitekenttään muruskuu.blogspot.fi. Löytyi edellinen päivitys maaliskuulta. Siinäpä olikin hyvä syy istua alas sohvalle, ja pohtia pari hetkeä, mitä kaikkea kuluneeseen puoleen vuoteen on mahtunut. On nimittäin ollut elämäni pisin stressitesti.

Tapahtumien listaaminen ei tee kunniaa niiden mukanaan tuomille haasteille. Asunnonvaihto ei vielä yksinään kerro, että uuden asunnon ostotarjouksesta molempien asuntojen loppukauppoihin ja MUUTTOON mahtuu aivan liian monta asuntonäyttöä, siivousta ja pettymystä. Putkiremontti herättää useimmissa kylmiä väreitä - ja syystä. Hyvin sujuneen putkiremontinkin seuraaminen on ihan oma projektinsa, ja etenkin pintatyö- ja kalustusvaiheessa osakas saa olla tarkkana. Huoneistoremontti puolestaan vaatii pitkää ja huolellista suunnittelua - ja pitkää ja huolellista töiden vahtaamista. Meidän asunnossa ei ole tarkoitus ihan heti vaihtaa seinien paikkoja, maalata seiniä tai uusia keittiökalusteita. Ja kun kaikki on valmista, paljastuu putkiremontin aikana sattunut vesivahinko. Tuntuu, että kaikki alkaa alusta, vaikka todellisuudessa vain murto-osa tehdystä työstä joudutaan uusimaan.

Eikä siinä kaikki? Ei, ei siinä kaikki. Monen hiljaisen ja rauhallisen vuoden jälkeen, kun koskaan ei kuulunut mitään uutta kertomisen arvoista, nyt on tapahtunut kaikki samaan aikaan. Pitkän hoitovapaan jälkeen menin vuodenvaihteessa uuteen työpaikkaan ja kuopus uuteen päiväkotiin. Ja mieheni alkoi samaan aikaan matkustaa taas töissä ihan uudella vaihteella. Kolmen lapsen arki harrastuksineen, usein yksin.. Ei pysty sanomaan tähän mitään. Ja sitten vielä työnhakua päälle. Määräaikaisen työsuhteen vakinaistaminen tarkoitti parin kuukauden työnhakuprosessia. Lopputulos oli positiivinen, mutta prosessi oli yhdistettynä kaikkeen edellä mainittuun vähintäänkin rasittava.

Juuri kun olin varma, että nyt tulin hulluksi ja pää räjähti lopullisesti, tajusin, että posketon stressi oli vaan laukaissut migreenin. En tullutkaan hulluksi. Siitä kuulkaa riemuittiin!

Jotain muutakin varmaan tapahtui, mutta ei sillä niin väliä. Kun pahin oli ohi, kaivoin ompelukoneen esiin. Ja aloin siivota, järjestää ja sisustaa. Ja laittaa ruokaa. Kokeilla kaikkia niitä reseptejä, joita en aikaisemmin ehtinyt. Ja pohtia mitä tämän blogin kanssa pitäisi tehdä. Keksinkin sen! Muruskuun uusi alku alkaa kesävaatteiden esittelyllä ja myöhemmin on ehkä luvassa vähän kodin säilytysratkaisuja ja erinomaisia reseptejä.

Helteen keskeltä hikiset terveiset,

Elina

PS. Ai mitä tulikoe opetti? Ainakin järjestelmällisyyttä, rutiinien tarvetta, epätäydellisyyden hyväksymistä, irtipäästämistä. Kärsivällisyyttä! Ja stressin sietokykyä ja -ymmärrystä, inhimillisyyttä toisia kohtaan ehkä. Kiireen ja väsymyksen keskeltäkin löytyy usein jotain kaunista, niin kuin muutosta toipunut orkidea, joka loppukesän kunniaksi puhkesi kukkimaan (taustalla hurisee vesivahingon kuivauskone tiskikoneen paikalla).

Hiiteen kakkutikkarit ja marsipaanikakut!

Suuria helpotuksen huokauksia, vuoden ensimmäiset synttärikarkelot ovat onnellisesti ja onnistuneesti takana! Ensimmäistä kertaa päätin suosiolla oikaista synttäritarjoilujen kanssa sieltä missä aita on matalin. Ei siis marsipaanikakkuja tai kakkutikkareita, vaan jotain paljon helpompaa, nopeampaa ja stressittömämpää!

Harva lapsi, ainakaan 5-6-vuotias, oikeasti syö täytekakkua. Tuntuu jokseenkin tyhmältä tehdä suurella vaivalla kakku, jota lapset siirtelevät lusikalla ympäri lautasta ennenkuin juoksevat leikkimään. Sen sijaan synttärivieraille tarjoiltu jäätelökakku teki todella kauppansa. Kakku koristeltiin kermavaahdolla, mansikkahillolla, karkeilla ja suklaakastikkeella. Ja sitten seuraa paras vinkki ikinä: Jos kevättalvella kakkuun (tai jäätelökakkuun) haluaa kesäisen marjaisaa ilmettä ja makua, kannattaa päälle ripotella pakastekuivattuja marjoja. Ne näyttävät ja maistuvat upeilta (toisin kuin pakastemarjat)! Lisäksi juhlien maitoallergikoille saatiin kaurajäätelöstä samanlainen herkkukakkupalanen kuin muillekin vieraille.

Oikotie kakkutikkareihin: Lapset rakastavat (kakku)tikkareita. Mutta kakkutikarit ovat ihan pöhkön makuisia ja ärsyttävän kamalia valmistaa. Tökin siis tikkuihin Punnitse ja Säästä -puljusta ostettuja valkosuklaalla kuorrutettuja pakastekuivattuja kirsikoita. Meni ehkä minuutti aikaa valmistukseen. Yhtään tikkaria ei jäänyt ja enemmänkin olisi mennyt. Jo ihan valmistusvaiheessakin. Ja googlen hakukonetta varten vielä loppuun kolme hakusanaa: maailman helpoimmat kakkutikkarit.

Synttärimenu

Makaronilaatikkoa ja ketsuppia

suoraan päiväkodista tulleille

*

Jäätelökakkua

Valkosuklaakirsikkatikkareita

Angry Birds -keksejä

Muumi -keksejä

Viinirypäleitä

Juustonaksuja

*

 

Mustaherukkamehua

Omenamehua

Muuttolaatikkoleikki muuttuu todeksi

Nyt olen päässyt muuttolaatikkoleikin ytimeen ja heittänyt yhden laatikollisen verran A4-jätettä mäkeen. Siis jotain vuodesta 1999 eteenpäin olevia palkkakuitteja ja vuodesta 2004 eteenpäin olevia tiliotteita. Ja paljon ennen vuotta 2010 säilöttyjä laskuja. Siis laskuja, jotka on maksettu ajat sitten. Palkkakuitteja, joiden palkat on käytetty ajat sitten ja ne tiliotteet... Kuka näitä oikein säilyttää? En kestä.

Toinen suoraan ytimeen porautuva A4-kysymys ovat vanhat nuotit. Entiselle orkesterimuusikolle, kuorolaulajalle ja muuten vaan laulajalle tärkeitä kyllä. Kymmenen vuotta sitten ei olisi missään tilanteessa tullut mieleeni heittää jotain "näin arvokasta" pois. Nyt ei tee edes kipeää. Etenkään saksankielisten osalta. Ehkä se johtuu siitä, että kolmen lapsen kanssa aika kuluu sellaista haipakkaa, että mieleen tulee lähinnä yksi kysymys: Haluanko todella tuhlata yhtään sekuntia jäljellä olevasta elämästäni  "Kullan ylistyksen" tai "Hopeahapsien" laulamiseen? No en halua.

Muuttolaatikkoleikki on nyt muuttunut ihan vakavaksi oikeiden muuttolaatikollisten vähentämistavoitteeksi. Tämä viiden hengen talous pitäisi muuttaa loppukeväästä uusiin neliöihin ja mitään turhaa ei viedä mukana. Siksipä on tullut tongittua vähän muitakin varastoja.

20. Muuttolaatikko: A4-jätettä ja rumia kansioita roskikseen.

21. Muuttolaatikko: Mehuja, maustekurkkuja, teetä, omena- ja marjahilloja, pakastimesta mustikoita, mustaherukoita, puolukoita ja mansikoita suoraan suuhun. Shampoita ja rasvoja kauneudenhoitoon.

Voisi tietysti ajatella, ettei 21. muuttolaatikollisen sisältöä voida laskea muuttolaatikkoleikkiin. Mutta kun voidaan. Kylmäkellaristamme löytyy oikeasti vuodelta 2010 olevia säilykkeitä, joita olen tietoisesti yrittänyt upottaa ruokiin ja leivonnaisiin. Näitä on myös jaeltu ystäväpiirissä niille, jotka tuhoavat varastojaan vähän meitä säännöllisemmin. Lemppariteetä tai -shampoota en ole ostanut moneen kuukauteen (paitsi tänään oli pakko ostaa shampoota kun päänahka huusi hoosiannaa), koska laatikoista on löytynyt niin monta käyttökelpoista joskaan ei täydellistä. On juotu rooibosta, vaikka ei ole tykätty. Ja valkoista, josta ei myöskään ole tykätty. Pariisista kauan sitten raijatun Lapsang Souchongin heitin sentään vahingossa lattialle. Huokaisin helpotuksesta.  Näin ne varastot tyhjenevät. Ainakin yksi muuttolaatikollinen on jo kadonnut. Hyvä niin, koska yhtään pakastetta, säilykettä, teepakettia tai ylimääräistä shampoota en aio uuteen kotiin muuttaa.

Runebergintorttukakkutikkarit

Keskimurun synttärit lähestyvät taas ja vaatimukset kakkutikkareista ovat voimistuneet päivä päivältä. En tiedä miten niistä taikoisin toivotun Yodan näköisiä kun hädin tuskin voin toivoa kakkukökköjen pysyvän tikun nokassa. Kuukausi on kuitenkin harjoitteluaikaa ja viikonloppuna aloitettiin. Kun tarpeeksi söpöjä ja pieniä muotteja runebergintorttuihin ei löytynyt, tuli jostain mieleen, että tortuistahan saisi oivallisia kakkutikkareita. Ja kyllä - ihan ok!

Toimivan oloinen perusohje kakkutikkareihin löytyi Valion sivuilta. Runebergiläisiä näistä tuli sekoittamalla 2. päivänä murustettuun runebergintorttuun (ohje Kotiruokaa-keittokirjasta) seuraava sekoitus: noin 1-2 rkl oivariinia, 1-2 rkl tomusokeria, 1-2 rkl mantelirouhetta ja 1-2 rkl  vadelmahilloa. Valmiista kakkutikkarimassasta muotoilin parin sormen paksuisen tangon, jonka pätkin sopivan pituisiksi tikkaritortuiksi. Nämä jäähtyivät parisen tuntia jääkaapissa, jonka jälkeen tikkuun tökkääminen ja normaali koristelu sujui oikein helposti.

Kakkutikkareita? Ehdottomasti. Hyviä? Kyllä. Runebergintortut kakkutikkareina eivät ole yhtä meheviä kuin normimuodossa, mutta makeina suupaloina erinomaisia. Mutta yllättäen valmistusprosessi vei suurimmat mehut kieleltä. Taikinaan kun upposi niin paljon rasvaa ja sokeria, että lihottavat kalorit vaan vilkkuivat silmissä. Operaatio runebergintorttukakkutikkarit käänsikin alkuvuoden leivoskilpailun vahvasti laskiaispullien hyväksi. Takuulla vähemmän kaloreita ja just nyt miljoona kertaa houkuttelevampia kuin runebergintortut. 

Perjantai-iltapäivän kahvileipä

Ensilumen sataessa alkoivat taas tämän rouvan kansalaisvelvollisuudet aktiivisena veronmaksajana. Onneksi pehmeän laskun perjantait ovat vapaita ja pyhitetty lapsille. Ja leipomiselle, kirjastolle, harrastamiselle ja asiainhoidolle.

Tämän perjantain saavutus ovat päivän lehteen mätsäävät nonparellit suklaapalojen päällä. Keskimmäinen lapsosista ilmoitti päiväunisängystään, ettei pysty nukkumaan kun tuoksuu niin hyvältä. Näillä kehuilla pääsi luistamaan päiväunet ja keittämään kahvia. Ja ulkonakin on niin kaunista. Hyvä päivä.

Unelman pehmeä pitsinen tuubihuivi

Joulun viimeiset toimitukset tehtiin sopivasti pakkasten ja ensilumen saavuttua. Lupaus tästä taivaallisen pehmeästä tuubihuivista oli toki toimitettu jo jouluaattona.

Langat ostin tällä kertaa varastojen tuhoamisyrityksistä huolimatta vartavasten lahjansaajaa ajatellen. Marks & Kittensin Kid Mohairista löytyi oikea sävy ja lähilankakaupan myyjä vakuutteli minulle, että lanka sopii ohuudestaan huolimatta oivallisesti pitsineuleisiin.  Yhdessä kerässä on siis 25 grammaa lankaa eli noin 235 metriä, hui. Mallineule löytyi yhä vaan Debbie Stollerin Stitc'n bitch - Sankarineulojan käsikirjasta sivulta 282, jossa Gryphon Perkinsin suunnittelema pitsihuivi toistaa hevosenkenkäpitsiä.

Oma variaationi pitsihuivista on suljettuna neuleena neulottu tuubihuivi. Loin 4,5 puikoille muistaakseni 200 silmukkaa eli 20 x 10 silmukan mallineulekerran. Ja tätä sujuttelin nelisenkymmentä senttimetriä. Lopputulos oli todella pehmeä, kevyt, lämmin. Kertakaikkisen ihana! Lankakaupan myyjän mukaan ohuesta langasta neulottava neule soljuu paremmin kevyillä bambupuikoilla ja ainakin oma neulomukseni eteni näillä oikein jouhevasti. Television katselusta samanaikaisesti ei kyllä tullut juuri mitään kun ohuen langan kulkua piti jatkuvasti tarkkailla.  

Pitsituubihuivi todisti jälleen kerran, että pitsin neulominen on odotettua huomattavasti helpompaa ja lopputulos palkitsee lähes poikkeuksetta! 

Maailman helpoimmat pitsisukat ja -säärystimet

Innostuin jo marraskuun puolella neulomaan pukinkonttiin pehmeitä paketteja lankalaatikkoon unohtuneista langoista. Kun itsestään selvät Novitan pipolangat oli tuhottu, siirryin haastavampiin lankakeriin. Paksuhko, kiiltävä, marjapuurosta lilaan taittava lanka tekee useimmista ihan kalman värisiä, joten lanka piti saada mahdollisimman kauas kasvoista. Siitä tulikin tämän joulun onnistuneimmat ja itseäni eniten ihastuttaneet tekeleet!

Säärystimet

Ensin puikoille pärähti naapurin suloisen nuoren neidin säärystimet. Kuvio löytyi vuosia sitten tekemästäni mallitilkusta ja on todella helppo tapa saada joustavasta neuleesta pitsimäisen tyylikäs. Neljällä jaollisessa kuviossa oikean ja nurjan raidan väleissä kulkee helmineule:

1. krs: *ooon* toistetaan haluttu määrä

2. krs: *onoo*

Työ käännetään aina kerroksen päättyessä ja näitä kahta kerrosta toistetaan haluttuun mittaan saakka. Työ viimeistellään ompelemalla reunat yhteen.

Polvisukat

Siskoni vastasi hienovaraisiin tiedusteluihin haluavansa mieluummin sukat kuin säärystimet. Pitkävartiset villasukat tuntuvat olevan nyt muodissa ja ohjeita löytyi viimeisimmästä Suuresta Käsityölehdestäkin (11-12/2013) useampia. Stiching Bitch - Sankarineulojan käsikirja (2011) tarjosi kuitenkin jälleen kerran voittajaohjeen: Vilma Vuoren suunnittelemat Veikeät polvisukat, s. 331.

Alkuperäisessä ohjeessa sukat neulotaan numeron 2-2,5 puikoilla, mutta ilman mallitilkkuakin oli selvää, että minun lankaani neulotaan vähintään nro 3,5 puikoilla kun lanka oli noin Novitan Seitsemän veljeksen vahvuista. Aikaisemmin valmistuneista säärystimistä arvioin neuleen tiheyttä ja päädyin kertomaan alkuperäisen ohjeen silmukkamäärät 2/3 (kun käyttäjä on siis noin 175 cm pitkä naisihminen). Kymmenen silmukan pitsimallikertoja tuli sukkiin näin alkuperäisen kuuden sijaan neljä. Sukkien neulominen aloitettiin kärjestä ja tein molemmat sukat parissa illassa nilkkaan asti valmiiksi ennen varsien neulomista, ajatuksena varmistaa langan riittäminen. Kun alkuperäisessä ohjeessa mainostetaan, että sukat on hauska neuloa ja tuossa tuokiossa valmiit, niin näin todella on!! Ja kuitenkin mallista tulee tyylikäs ja näyttävä.

Joulun pyhät kului huokaillessa siskon sukkien perään, sillä tarjotusta palautusoikeudesta huolimatta sukat näyttivät liimautuneen aika tiukasti hänen jalkoihinsa. Mutta mikäs sen hienompaa jos lahja miellyttää myös saajaansa!

Piparkakkutalo taipui hyppyrimäeksi

 

Joulumatkalle itään pakattiin mukaan kesken jäänyt piparkakkutalon aihio. Suunnitelmissa oli pitkin joulukuuta ollut tehdä oikein iso ja komea hyppyrimäki. Kun tämän joulun todellisuus alkoi paljastua, tajusin, ettei maailma ehkä kaadu piparkakkutalon kokoon vaan lähinnä piparkakkutalon puuttumiseen. Siispä vähensin suunnitellun talon koosta puolet pois ja johan alkoi piparkakkutaloa paistua.

Äidin ja siskon valmistellessa jouluruokia, ehdin lopulta pykäämään piparkakkutalon kasaan. Hesarin sivuilta löytyi oivalliset ohjeet piparkakkutalon kasaamiseen ja todella, niitä noudattelemalla piparkakkutalo ei mene pipariksi. Parhaat itselleni uudet vinkit olivat ehdottomasti piparkakkutalon eri osien reunojen tasoittaminen suoriksi kuorimaveitsellä sekä talon kulmien leikkaaminen 45 asteen jiiriin puskusaumaa varten. Näillä vinkeillä talon saa liimausvaiheessa pysymään paremmin kasassa ja saumoista tulee siistejä. Aiempina vuosina olen  jo ehtinyt todeta käytännölliseksi katon rakentamisen "lankuista", jotka voi leikata vastapaistetusta isosta levystä halutun kokoisiksi, sekä taikinan kaulimisen suoraan leivinpaperille, jolloin vältytään raakojen palasten venymiseltä pellille siirrettäessä. Jos piparkakkutalon seinistä haluaa kaarevia, kannattaa taivutettavat osat paistaa "melkein kypsiksi" ja siirtää kuumina esimerkiksi sopivan säteisen lasipullon päälle jäähtymään. Normaalin kypsäksi paistettu piparkakku ei välttämättä ole tarpeeksi pehmeä taipumaan. Jäähtyneistä piparkakuista saa leipäveitsellä sahattua nättejä paloja tarvittaessa.

Tämän vuoden piparkakkutalosta tuli harjoitusmäki, jota koko syksyn lapsia pohdituttaneen Star Warsin kunniaksi Stormtrooper koelaskee. Ehkäpä näillä harjoituksilla voidaan ensi jouluksi laittaa Darth Vader laskemaan isoa mäkeä. Sopisi teemaan näin mäkiviikon alla!

21.-24. joulukuuta

Kun joulun pyhät on vietetty ja hurja joulutohina takana, voin paljastaa, että huolimatta blogipäivitysten puuttumisesta lapsemme saivat joulukalenteripäivityksensä vielä viimeisinä aamuina.  Mutta sen verran hulina iski flunssaisen äidin päälle loppumetreillä, että tein johtajaratkaisun ja jätin kalenterin päivittämisen 21. ja 22. joulukuuta väliin. Hieman yllättäen lapsilta tuli asiasta palautetta jo heti ensimmäisenä aamuna ennen seitsemää. Siispä 23. päivän aamuksi asia korjattiin leipomalla jokaiselle lapselle oma numeropipari. Kummasti vanhemmille tarkoitetut  sydämet katosivat kuusesta ensimmäisinä.. Jouluaattona ympyrä sulkeutui ja kuuseen ripustettiin samoja "miksi näitä nyt kutsuttiinkaan"-tankoja, joilla joulukalenteri aloitettiin 1. päivä tätä kuuta. 

20. joulukuuta

Itkuhan siitä tuli kun ihan kuolemanväsyneenä tajusin, että lapsella on aamulla koulun ensimmäiset joulujuhlat ja se tonttuasu, josta hän on sitkeästi muistuttanut päivittäin viimeiset kolme viikkoa, on edelleen tekemättä.

Onneksi maailman ihanin aviomies tajusi muutaman krokotiilin kyyneleen jälkeen tuoda ompelukoneen eteeni ja laittaa töpselin seinään. Jos jotain korkeampia voimia on liikkeellä, niin nyt taisi joku tajuta, että punaisen langan on syytä osua suoraan käteeni. Osui ja lankakin meni neulan silmään sujuvasti. Punaisesta college-kankaasta syntyi ihan älyttömän vähällä vaivalla tonttulakki ja sille kaveriksi tuubihuivi. Punaiset fudis-sukat harmaiden polvipituisten verkkarien seuraksi löytyivät onneksi puhtaiden pyykkien joukosta. 

Eiköhän näillä eväin saada oikein hieno tonttu joulujuhliin! Ja voisin väittää, että tämän aamun kalenterilöydökset ovat ainakin yhdestä pienestä ihmisestä aivan maailman paras juttu!

 

19. joulukuuta

Kuuseemme sujutetut Lindtin joulupukit tuovat jotenkin mieleeni pyhimys- ja madonnaveistokset vanhoissa kirkoissa. Hullunkurista kyllä, niitä ajatellessa tulee heti jouluisampi olo. Ehkä tähän synkeään harmauteen kadonnutta joulumieltä voisikin käydä etsimässä vaikka lähikirkon joulukonsertista.

Mitään piiloviestintää ei kuitenkaan tämän päivän kalenteriin liity, vaan tarjolla on vain puhtaasti hyvää suklaata. Sillä on varmaan hyvä aloittaa aamu huonomminkin nukutun yön jälkeen. Ja onnitella itseään siitä, että seuraavaksi siirrytään kakkosella alkaviin päivämääriin.

18. joulukuuta

Joulukuun 18. päivänä haetaan kuusi. Yleensä kuusi on haettu vasta silloin kun kuusikauppiaista suurin osa on jo lähtenyt joulun viettoon, mutta tänä vuonna koulun vanhempainyhdistys saa kuusirahat.

Tanssivat enkelit ovat meidän perheemme ensimmäiset kuusenkoristeet. Tein ne esikoisen ollessa pienen pieni, pitkiä päiväunia nukkuva suloisuus. Silloin kun oli vielä aikaa ja energiaa puuhailla vaikka mitä. On nytkin aina välillä, mutta silloin sitä vasta olikin.  

Enkeleihin upotin sisustustyyny- ja iltapukukankaita, osan käyttämättä jääneestä hunnusta, rautalankaa sädekehäksi ja paperimassapalloja päiksi. Harsosiivet ja kaulaliinat kietaisin solmuun paperimassapallon läpi työnnetyn rautalangan ja sitä peittävän mekkotuubin ympärille. Päät väritin sieviksi tusseilla. 

Olin aikanaan aivan ihastunut näihin enkeleihin. Nyt ne ovat jotenkin nostalgisia ja muistuttavat perhe-elämämme vaaleanpunaisesta (tai ehkä vaaleansinisestä jos tarkkoja ollaan) alkutaipaleesta!

17. joulukuuta

Ensimmäiset joulukortit ovat saapuneet ja on tullut aika virittää ripustussysteemit paikalleen. Punaista paketointinauhaa teipataan eteisessä olevaan oveen ja kortit ripustetaan siihen klemmareilla. Joulukalenterin kuvaushetkellä kaikki kodistamme löytyvät miljoona klemmaria olivat vaan jossain hyvässä piilossa, joten tässä on käytetty vaihtoehtoisia virityksiä. Idean taisin saada viime vuonna Huippuhomman joulukalenterista ja sitä silloin jo sovelsin meiltä löytyviin materiaaleihin.

Huomatkaa muuten, että tämän vuoden joulukorttimuodissa silkkinauhat ovat selvästi in!

16. joulukuuta

Vanhemmat lapset, joille tätä kalenteria lähinnä tehdään, huomasivat kuusessa roikkuvat suklaat vasta iltapäivällä pienen vihjailun jälkeen. Itsellänikin alkaa olla tiukkaa joulukalenteriväsymystä ilmassa. Kuusen korkuinen pikkusisko sen sijaan kävi napsimassa omansa jo aamulla veljien poistuttua kotoa. Ripustettavat suklaat löytyivät S-kaupasta.

15. joulukuuta

Joulukuun 15. päivän kuva-arvoitus. Mitä näet kuvassa? Veera ei saa vastata.

Kyllä. Kuvassa on juuri sen kaavat, mitä ei kannata tehdä ensimmäisenä piparkakkutalonaan. Sain Arkkitehtien piparkakkutalot -kirjan (Jari ja Sirkkaliisa Jetsonen, 2007) joululahjaksi kirjan ilmestymisen aikoihin. Pari vuotta meni kirjaa ihaillessa ja sitten piti kokeilla. Koska vain suuri on kaunista, valitsimme kanssaleipuri Veeran kanssa kohteeksi Empire State Buildingin. Hauskaa oli ja paljon opittiin (etenkin se, ettei Arkkitehtien piparkakkutalot -kirjasta ollut juuri hyötyä talon kasaamisessa), mutta olishan sitä todella voinut aloittaa jostain helpommastakin. Lopputulos oli aika vino ja valuva.

Empire State Buildingin jälkeen vuosittaisen piparkakkutalon kaavat on tuotettu perhepiirissä, milloin minä itse, milloin lapset. Päivän teemana onkin piirtää kuva tämän vuoden piparkakkutalosta. Toteutus tapahtuu toivottavasti ennen joulua.

14. joulukuuta

Tunnelmavalaistusta lauantaiaamuun. Ja askarteluvapaapäivä.

Joulukortit postissa!

Pari iltaa sitten yritin saada ekaluokkalaiseni keksimään koulusta tulleelle pienelle joulutarinalle lopetuksen. Ei meinannut pojasta irrota yhtään mitään, niinkuin ei minustakaan tuon ikäisenä. Sitten luin esittelytekstin Kaari Utriosta, jossa kirjailijan mainittiin olevan "vuosituhantisen tarinankertojien perinteen jatkaja" (Kaari Utrio, Seuraneiti, 2013). Jäin sitä hieman kateellisena miettimään, että joillain se tarinoiden keksiminen on verissä, toisilla ei. 

Mutta tänään tajusin, että poikanikin on saanut äidinperintönä jotain todella arvokasta. Käsillä tekemisen innon ja taidon, joka on sukupolvien ajan kulkenut äidin puolen suvussani. Sen sijaan, että yritän saada lapsestani väännettyä oivan tarinankertojan, taidan sittenkin kannustaa häntä jatkossakin luovuuteen ja kädentaitojen vaalimiseen!

Joulukortit olisivat nimittäin sabluunoista huolimatta jääneet tekemättä, ellei iso muru olisi tänään iltapäivällä halunnut ehdottomasti piirtää sabluunoilla kortteja. Lopputulos nähdään yllä. Mustalla tussilla tehty kortti kopioitiin postikorttiakvarellipaperille printterillä ja viimeisteltiin käsin. Pikkusiskon vahingossa saksimasta kortista poika leikkasi kuusen irti ja liimasi ruskeaan korttipohjaan. Oma kadonnut inspiraationikin palasin kun katselin innostunutta lasta! Minun tehtäväkseni jäi kaivaa osoitteet joulukirjasta (joka on muuten loistava kapistus vuosittain toistettavien jouluproseduurien ylöskirjaamiseen).

Siispä enot, sedät, tädit, isovanhemmat ja hoitotätini saavat tänäkin vuonna kortin. Te muut, jotka ehkä luette tätä,  saatte ehkä kortit. 

13. joulukuuta

Joulu on pelastettu! Valehtelematta ainakin tunnin vieneen hakuoperaation jälkeen löysin HelMetistä etsimäni vakoojatonttu-joulukirjan ja senkin ihan vain siksi, että tietokantaan oli laitettu kirjan kansikuva. Etsintäoperaatio alkoi edetä kun lopulta muistin, että tarkennetulla haulla pystyn rajaamaan aika monta joulukirjaa pois. Etsimäni teos löytyi kuitenkin vasta noin 50. tulossivulta.

Ja tämä mysteeriteos on siis nimeltään Aattojen aatto (Elina Warsta, WSOY 2008)!

Lucian päivän kunniaksi paketoin Aattojen aaton ja muutaman muun joulukirjan valkoiseen paperiin punaisella nauhalla. Kirjapaketeista saatiin hyvä kasvatuksellinen keskustelutuokio lapsille kun myös isän, äidin ja pikkusiskon nimikoidut paketit löytyivät aamulla avattuina kalenterin luota. Lahjapakettien henkilökohtaisesta avaamisoikeudesta oli luontevaa jatkaa hieman abstraktimmalle tasolle, kuten siihen, että toisen vastaamisvuorolla on syytä antaa toisen vastata, vaikka itse tietäisikin vastauksen. Pari muutakin viime aikaista esimerkkiä tuli keksittyä. Näinköhän meni keskustelut perille. Vakoojatontut kuitenkin herättivät ansaitun riemastuksen!

Elina Warstan loistavan hauskan Aattojen aaton kunniaksi listaan tähän hakukoneita varten muutaman sanan: agenttitonttu, vakoojatonttu, salapoliisitonttu, ninjatonttu, mutanttitonttu, naamiotonttu, hiipivä tonttu, vaaleanpunainen joulupukki, lyhytpartainen joulupukki, lyhyt parta ja joulupukki. Luulis nyt löytyvän.

12. joulukuuta

Apua, joulukortit! Viimeinen hetki aloittaa niiden askartelu. Tein joulukalenteriin muutaman kuusimallineen lapsille valmiiksi, niin voivat niistä suhauttaa ääriviivat kortteihin. Jotain kivaa koristettakin ehkä on luvassa. Inspiraation lähteenä on paitsi oma kuusikalenterimme, myös Marimekon Kuusikossa -kangas (vaikka tätä ei tietenkään maan tavan mukaan kuuluisi kertoa). Kuusikossa -kangas on se joulukangas, jota olen odottanut vuosikausia. Siinä yhdistyy hienosti yksinkertaiset muodot ja meidän kotiimme sopivat värit. Teen siitä meille perinteen.

On muuten ihan omituista, että joulukalenterin numeroita vapaalla kädellä leikatessa olen pariin kertaan vahingossa leikannut ne peilikuvina ja vielä useammin olen joutunut piirtämällä miettimään kuinka päin numero kirjoitetaan. Kun kaikki draamattiset vaihtoehdot on käyty läpi, niin johtuisiko tämä siitä, että numerot ja kirjaimet eivät enää ole päässä muistissa vaan pikemminkin sormissa ja kädenliikkeissä eli selkärangassa? En nimittäin myöskään pysty sujuvasti luettelemaan ainoatakaan salasanaani, vaikka ne tulevat näppäilemällä salamana. Vaikka voihan tämä ilmiö toki indikoida koko syksyn kertynyttä hienoista stressikuormaakin. Hassua jokatapauksessa.