Pari iltaa sitten yritin saada ekaluokkalaiseni keksimään koulusta tulleelle pienelle joulutarinalle lopetuksen. Ei meinannut pojasta irrota yhtään mitään, niinkuin ei minustakaan tuon ikäisenä. Sitten luin esittelytekstin Kaari Utriosta, jossa kirjailijan mainittiin olevan "vuosituhantisen tarinankertojien perinteen jatkaja" (Kaari Utrio, Seuraneiti, 2013). Jäin sitä hieman kateellisena miettimään, että joillain se tarinoiden keksiminen on verissä, toisilla ei.
Mutta tänään tajusin, että poikanikin on saanut äidinperintönä jotain todella arvokasta. Käsillä tekemisen innon ja taidon, joka on sukupolvien ajan kulkenut äidin puolen suvussani. Sen sijaan, että yritän saada lapsestani väännettyä oivan tarinankertojan, taidan sittenkin kannustaa häntä jatkossakin luovuuteen ja kädentaitojen vaalimiseen!
Joulukortit olisivat nimittäin sabluunoista huolimatta jääneet tekemättä, ellei iso muru olisi tänään iltapäivällä halunnut ehdottomasti piirtää sabluunoilla kortteja. Lopputulos nähdään yllä. Mustalla tussilla tehty kortti kopioitiin postikorttiakvarellipaperille printterillä ja viimeisteltiin käsin. Pikkusiskon vahingossa saksimasta kortista poika leikkasi kuusen irti ja liimasi ruskeaan korttipohjaan. Oma kadonnut inspiraationikin palasin kun katselin innostunutta lasta! Minun tehtäväkseni jäi kaivaa osoitteet joulukirjasta (joka on muuten loistava kapistus vuosittain toistettavien jouluproseduurien ylöskirjaamiseen).
Siispä enot, sedät, tädit, isovanhemmat ja hoitotätini saavat tänäkin vuonna kortin. Te muut, jotka ehkä luette tätä, saatte ehkä kortit.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti